Minäkuva - minä ja kuva - näkyykö minuus kuvassa? Tunnistan vain harvoin peilikuvan samaksi ihmiseksi, joka koen olevani. Suhteeni omaan kehoon on aina ollut tuskallisen kriittinen ja sirpaleinen. Kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, on helpompi hyväksyä tai olla hyväksymättä pala kerrallaan, ja valokuvissa mieluiten olla selin.
Raskausajat olivat yhtä helvettiä, olin totaalisesti väärässä kehossa. Vankina kropassa, josta joka hetki halusin pakoon. Kuvat tuolta ajalta ovat omasta mielestäni ahdistavia, jotenkin nuhjuisia.
Kolmekymppisenä aloin juosta. Ja lapset alkoivat pikkuhiljaa siirtyä pelkästä kuvauksen kohteesta kuvaajiksi myös itse. Heidän helppoutensa asettua kuvaan muutti omaa suhtautumistani. Samoin isoa muutostyötä tehnyt skräppäys, facebook, whatsapp ja kaikenlainlainen lyhytikäinen, nopea media.
Mukavat, omanlaiset, "turvalliset" vaatteet on olon kannalta tärkeä päivittäinen tukipilari.
Valtavimmin vaikuttanut asia on ollut 2012 vuoden syöpään sairastuminen, täysi kattaus hoitoja kuukausi toisensa jälkeen ja toipuminen. Jotai kääntyi nurin. Olin yhtäkkiä täysin sovussa itseni kanssa. Hyväksyvä lempeys asettui pahimpien olojen ja kipujen myötä joka soluun. Onnellinen ihminen ei vain jaksa vahdata minäkuvaansa koko ajan ;)
Syöpä oli parasta mitä minulle on tapahtunut.
Tietysti en ole tyytyväinen edelleenkään nenääni tai vatsaani tai toiseen nänniini -vain pahimmat mainitakseni - mutta haluan ylittää rajoja ja olla ahdistumatta kun joku ottaa kameran esiin yllättäen. Haluan nauttia kokonaisena olemisesta.
Nooramaria
Hieno kirjoitus! Kosketti.
VastaaPoistaKiitos tästä! Kolahti tuo, että onnellinen ihminen ei jaksa vahdata minäkuvaansa joka päivä, niin totta! Tykkään hirmuisesti tästä sun kuvasta myös.
VastaaPoista