Tänään vieraana on ihana Satu.
Syyspäiväntasauksen aikaan ilmassa on siirtymää, uuden
alkua. Heräilen utuisesta unesta, ravistelen itseäni uuteen ja raikkaaseen,
hyvästelen menneet tuulet. Tarvitsen
usein ravistelua, niin uusien asioiden edessä, tekemisen aloittamisessa,
arkipäivissäkin. Laskeudu maan
pinnalle! Haloo, huhuu! Herätys tyttö
hyvä! Pitää ravistella, jotta käynnistyy, jotta saa veren kuohahtamaan
kehossa, jotta voi alkaa tapahtua. Tämä Apulannan biisi on loistava
ravistelubiisi minulle. Sen lisäksi, että se herättää, se saa vielä hurjan hilpeälle
tuulelle.
Omakuvauksen saralla olen ihan alkutaipaleella. Olen aina
ottanut kuvia toisista, intohimoisesti. Jättänyt itseni ulkopuoliseksi, ollut katsoja. Hyvä ystävä on huolehtinut usein
siitä, että minäkin näyn, ja ne kuvat, missä itsensä näkee, ne ovat aarteita.
Olen myös opetellut pyytämään. Otatko minusta kuvan. Ei ole aina helppoa olla
niin, katsottavana. Toisen ystävän kanssa olemme harjoitelleet sitä. Toisella
on ollut lupa katsoa minua kameran kanssa, tallentaa sitä, miten minä olen.
Omia kuvia odottaa aina nähtäväksi, niitä pitelee hellästi tai sitten… haluaa
polttaa tulessa. Joskus ne naurattavat ihan hulluna. Mutta, onhan ihmisellä
tarve nähdä itsensä. Ne liikakilot, nolot ilmeet, valahtanut naama, ja ryhti,
missä se on? Niihinkin tottuu, kun tarpeeksi katsoo. Huomaa ehkä jotakin muuta.
Että näyttääkin kiloissaan ja naamassaan ihan tyytyväiseltä, itseltään. Tämä
olen nyt. Näin näyn muillekin. Minä se olen.
Oma erityinen tunne on niissä kuvissa, mitkä ovat ihan itse
otettuja. Seikkailua ja leikkiä, itsetutkiskelua ja vuoropuhelua, tärkeää. Oman
itsen näkyväksi tekemisessä ja kaikissa niissä omissa virheissä, ongelmissa ja
koko sekopäisyydessä on lopulta jotakin hillittömän hauskaa ja ihan ikiomaa
voimaa. Kun vain herää katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, vielä kivempaa jos kommentoit!
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.