Voimauttava valokuva

Minulla on ollut ilo ja onni osallistua Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvan kurssille. Osa teistä onkin saattanut katsoa yleltä tulevaa sarjaa, Valokuvan voimaa tai ehkä olette törmänneet Maailman ihanin tyttö -projektiin? Kannattaa muuten käydä Vantaan taidemuseossa katsomassa projektin 15-vuotisjuhla näyttely. Näyttelyn, tai projektista kootun kirjan kuvat ovat koskettavia jo sinällään, mutta koskettavimpia ovat niihin liittyvät tarinat ja se voima joka menetelmään liittyy.

Vaikka menetelmän nimi on Voimauttava valokuva, on kyseessä ennemminkin tapa katsoa toista kunnioittavasti ja hyväksyvästi. Kiinnostuin menetelmästä oman oma kuva projektini myötä ja opinnäytetyö prosessini yhdistettynä meneillä olevaan kurssiin on vain vahvistanut omakuvien vetovoimaa. Miina Savolainen on taidokas ja innostava opettaja.

Kurssi jolla olen kestää vuoden ja siihen sisältyy 9 lähiopetuspäivää ja erilaisia itsenäisiä tehtäviä. Ensimmäinen varsinainen kuvauspäivä meillä oli torstaina. Kurssi on tarkoitettu hoidollisten ja pedagogisten alojen työntekijöille. Kurssin jälkeen meillä on olemassa työkalu, jota voimme käyttää omassa työssämme erilaisilla kentillä.

Erilaisissa terapeuttisissa työtavoissa on tärkeää omakohtainen kokemus. On helpompaa samaistua kuvattavan rooliin, kun on itse ollut samassa asemassa. Olen aikaisemminkin täällä blogissa pohtinut omakuvan haasteita ja mahdollisuuksia ja tällä kurssilla niihin samoihin teemoihin on taas palattu. Miksi omakuvaa on niin vaikeaa katsoa? Miksi häpeällä kasvattamisen kulttuuri on meillä niin vahva, että on vaikeaa sanoa ääneen, että pidän itsestäni tässä kuvassa, tai että tässä kuvassa olen kaunis. Eikö meillä jokaisella ole kuitenkin oikeus ja velvollisuus oppia rakastamaan itseämme sellaisena kuin olemme? Eikö elämässä ole kyse juuri siitä, suhteesta omaan itseemme?

Toisten kuvia on helpoaa kehua ja niistä on erilailla lupa lumoutua. Lasten ja söpöjen eläinten kuvista on jopa omituista olla ihastumatta. Omakuvaa ihastelevaa henkilöä pidetään sitäkin kummallisempana. Voimauttava valokuva pistä romukoppaan totutut toiminta mallit. Menetelmässä opetellaan katsomaan lempeästi omakuvaa ja siinä apuna ja tukena toimii toinen ihminen.

Käsitys omasta itsestä syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Toisen ihmisen vahvistavan katseen alla on helpompaa nähdä itsensä arvokkaana ja kauniina. Voimauttavassa valokuvassa kuvattava kohde on kuvaajan lempeän katseen alla, hyväksyttynä juuri sellaisena kun hän on. Kamera taltioi sen hyvän, minkä kuvattava haluaa tehdä näkyväksi.

Kuvaus tehtiin pareittain. Kuvat on otettu vanhalla filmijärjestelmä kameralla, eikä kuvia päässyt näkemään heti. Tämä oli yllättävän vapauttavaa. Kuvia ei voinut hioa, eikä niistä sitä kautta voinut kamalasta stressaantuakkaan. Kuvia otettiin noin kolme rullaa kummastakin.

Jo kuvien ottaminen itsessään oli upea kokemus. Olin todella yllättynyt miten helppoa kuvissa oli olla. Ja kuinka hienoa oli kuvata toista. Vaikka kuvaankin paljon, on Voimauttavien kuvien ottaminen aivan erilaista. Kuvatessa toivoo, että pystyy ottamaan sellaisia kuvia, joista päähenkilö tunnistaa itsensä. Ei riitä, että kuva on minusta onnistunut. Kuvaajan roolissa pitää yrittää luopua omasta näkemyksestään ja ottaa kuvia päähenkilön ehdoilla. Pitää luopua siitä ajatuksesta, että minä pystyisin koskaan tietämään todella mikä toisesta ihmisestä on tärkeää ja merkityksellistä.

Omissa kuvissani halusin nostaa esille naisellisen puoleni. Vaikka helmikuu onkin ollut erityisen lämmin, niin voin kertoa että kesämekossa paljain jaloin meren äärellä oli kylmä!

Osa näistä blogiin valitsemistani kuvista on minulle tärkeitä, osa on mieheni valintoja. Sellaisia kuvia, joissa näyttäydyn sellaisena, kuin hän minut näkee.

Valitsemani kuvat ovat minulle voimauttavia. Näen niistä asioita joita olen toivonut, mutta joiden olemassa oloon en ehkä ole edes uskonut. Näissä kuvissa ne kuitenkin ovat totta, ne ovat minussa, minä olen sellainen kun olen halunnutkin olla. Kuvia katsomalla voin saada vahvistettua niitä puolia, joiden siemenen olen tehnyt näkyväksi.

Tälläinen kuvausretki pitäisi olla pakollinen kaikissa ihmissuhteissa. Oli kyse sitten aviopuolisosta, lapsista, vanhemmista tai työyhteisöstä. Valokuvalla on voimaa!

Henkilökuvauskurssilla Turussa

Olin toisaa viikonloppuna Suomen Kameraseurojen liiton järjestämällä henkilökuvauskurssilla Museolaiva Boressa Turussa. Lähdin kurssille hieman empivin mielin, sillä kurssin tarkoituksena on syventää osaamistaan henkilökuvauksen parissa, mallien ohjaamista ja ties mitä. Itse en ollut koskaan edes irroittanut salamaa kamerastani, saati sitten ohjannut malleja. Ainoastaan lapsia ja miestä olen määräillyt asettumaan paremmin suhteessa vallitsevaan valoon tai yrittänyt saada kuvan taustaa rauhoittumaan. En ylipäätään ole oikeastaan kuvannut salamalla. Minulla on oikeastaan ollut jokseenkin ennakkoluuloinen ja vähintäänkin epäilevä käsitys salaman käytöstä. Kaikki varmaan tietävät niitä salamalla litistettyjä kylmän kalpeita kuvia? Onneksi mukana oli minut alunperin mukaan houkutellut Elina, niin en aivan kääntynyt kannoillani nähdessäni muiden osallistujien liikuteltavat valokuvaustudiot. Kurssilla oli todellakin hyvin eritasoisia kuvaajia, mutta se oli mielestäni myös koko kurssin suola. Oli hienoa päästä seuraamaan hyvien kuvaajien työskentelyä ja oppia heiltä. Olisi pitänyt tajuta ottaa enemmän making of kuvia, mutta pää oli sen verran pyörällä koko ajan, että kuvia kulisseista ei juurikaan tullut otettua.

Kurssi viikonloppu oli todella antoisa. Opin paljon, kuvasin paljon ja ennen kaikkea innostuin! Minulla kuvaamisessa ei ole tavoitteena mikään menestys ulkopuolisten silmissä. En haaveile myyväni kuviani, tai ottavani vuoden luontokuvaa. Haluan omista perhekuvistani parempia. Haluan tavoittaa kuvillani sen minkä näen. Kertoa niillä tarinaa omasta elämästäni. Se riittää minulle motivaatioksi opetella kuvaamista. Tässä muutama kuva jonka otin kurssista inspiroituneena omista lapsista

Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua!

30&30 omakuvahaaste, loppusanat

Kiitos kaikille teille jotka osallistuitte 30&30 omakuvahaasteeseen. Matka oli upea!

Oli hienoa huomata kuinka paljon tunteita haaste nosti pintaan.

Kun idea omakuva haasteesta nousi mieleeni, en aluksi ajatellut biisejä ollenkaan. Halusin vain haastaa itseni kuvaamaan. Julkinen haaste tuntui hyvältä tavalta sitoutua asiaan. En voinut kuvitellakkaan kuinka moni loppujen lopuksi lähtisi mukaan.

Kun sitten rupesin ajattelemaan omakuvausta haasteen kautta, tuli mieleeni antaa päiville nimet. Tämä taas johti musiikin lisäämiseen. Ajattelin sanoitusten, sävelmien, kappaleiden nimien lisäävän vaiaatio mahdollisuuksia. Oli mielenkiintoista huomata, että toisille musiikki vaikutti päinvastaisesti. Se sitoi kappaleiden teemoihin. Yhdessä vaiheessa tuli pakonomainen tarve tarkentaa ryhmän facebookissa, että kiitos kyllä, parisuhteeni voi mainiosti vaikka kaikki valitsemani kappaleet käsittelevätkin parisuhdekriisejä.

Yllätyin siitä miten voimakkaita muiden julkaisemat kuvat olivat. Lyhyetkin lauseet aukaisivat suuria tarinoita ja tekivät kuvasta henkilökohtaisemman, kuin ikkunan kuvan ottaneen henkilön elämään. Kuvat tarinoineen tuntuivat lahjoilta, joita jokainen sai sekä antaa, että vastaanottaa.

Otin kuukauden aikana paljon kuvia. Osan julkaisin, osan jätin julkaisematta. Ajattelin paljon. Pohdin suhdettani omakuvaan ja toisaalta siihen minkälaisen kuvan itsestäni haluan muille välittää. Millaisena muut minut näkevät. Voisin sanoa, että kuukausi oli sangen puhdistava kokemus. Rankka, mutta palkitseva. Ymmärrykseni itseäni kohtaan kasvoi samalla kun tuntui, että ymmärsin muita paremmin.

Ihanaa on myös se, että 30&30 jatkaa omaa elämäänsä. 

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa teille kaikille!

Terveisiä syyslomalta!

Terveisiä mökiltä! Kyllä, päivitän tätä upouudella läppärilläni mökiltä. 

Mökkeily on pitkään ollut minulle henkisen kamppailun aihe ja syy. En pohjimmiltani ole perinteinen mökki-ihminen, en erityisesti pidä itikoista enkä ulkovessasta. Mökki maisemamme ei ole järin houkutteleva, ja uimaan mennään autolla.

Olen usein jäänyt jopa kotiin muun perheen mökkeillessä. Tänä kesänä saavutin kuitenkin mielenrauhan mökkeilyn suhteen. Lakkasin yrittämästä. Ei minusta ole perinteiseen mökkeilyyn. En jaksa innostua kokonaista viikkoa mökillä oleilusta, mökkihommista. Haluan mökilläkin nauttia hyvästä ruuasta, luovasta toiminnasta, haluan datailla, päivittää blogia ja nähdä uusia asioita.

Koska työskentelen kotona, on lomilla pakko lähteä jonnekkin, muuten töistä on melko mahdotonta irtaantua. Kuusi henkisen perheen lomailu jossakin "kohteessa" suomessa tai ulkomailla on melkoisen tyyristä puuhaa, joten mökki on sinällään hyvinkin varteenotettava vaihtoehto.

Rupesin ottamaan selvää mitä kaikkea nähtävää mökin ympäristössä on. Nappasin kameran matkaan, kävin kuvaamassa, uimassa, tutustumassa. Useimmiten koko perhe innostui lähtemään mukaan. Tutuksi tulivat niin luontokeskus kuin perinnetila. Lähiseudulla on uskomattoman paljon hienoja luontokohteita, suota, kansallispuistoa, pitkospuita, suomen suurin kataja!

Pakkaan mukaan nykyisin myös askartelutarvikkeita ja läppärin. Jos minua huvittaa, voin purkaa luovuuttani erilaisiin projekteihin tai vaikka tehdä vähän töitä. Sisällä mökissä. Vaikka olisi kuinka hieno päivä. Toisaalta jos haluan, voin ottaa auton, ajaa kuvauksellisempaan kohteeseen, kävellä siellä ja napata kuvia.

Syyslomalla kävin kuvaamassa sekä täysikuuta, että auringonnousua ja -laskua. Innostuin jokin aikaa sitten käymästäni maisemakuvauskurssista siinä määrin, että nykyisin jopa suunnittelen hieman etukäteen kuvausreissuja. Katsoin kalenteristä mihin aikaan aurinko laskee ja nousee ja jo hieman etukäteen kauppareissun yhteydessä katselin sopivia paikkoja joissa voisi kuvitella kuvaavansa.

Tässä on auringonlaskua. Otin kuvia oikeastaan sillä mielellä, että opettelen yhdistämään erivalotuksilla saatuja kuvia. Siihen en kuitenkaan täällä mökillä taida ryhtyä. Joten esittelen vaan näitä perinteisiä yhden valotuksen kuvia, joissa aurinko on puhkipalanut.

Auringon nousu 20.10 klo 8.20

Nyt lokakuussa kun valo on ratkaisevasti vähentynyt, tulee helpommin kiinnitettyä huomiota olemassa olevan valon kauneuteen. Matalalta loistava valo luo upeita varjoja ja sävyjä. Välillä tekee mieli pysäyttää auto ja hypähtää ulos ottamaan kuva auringon kultaamasta puusta tai kynnetyistä pelloista.

Mökkiloma tarjoaa tähän sopivat puitteet. Kun ei ole kiire muuta kuin mökille olemaan, voi yhtä hyvin pysähtyä hetkeksi, kaivaa kameran esille ja nauttia käsillä olevasta valosta.

Kun oletukseni ja olettamukseni mökkeilystä vapautuivat, on mökkeily noussut uudelle tasolle. Enää se ei kahlitse minua torppaan, vaan tuo uusia mahdollisuuksia ja leppoisia lomahetkiä! Niin sisällä mökissä, kuin sen ulkopuolellakin.

Omakuva - Minäkuva - Valokuva

Osallistuin muutama viikko sitten Omakuva - Minäkuva - Valokuva kurssille, jonka ohjasi Valokuvaaja Leena Louhivaara Helsingin aikuisopistossa. 
Minulla oli monta syytä lähteä kurssille. Olen kiinnostunut omakuvista, niiden vaikutuksista ja mahdollisuuksista erityyppisissä tilanteissa. Pidän valokuvaamisesta ylipäätään. Tuntui, että tarvitsen omakohtaisen kokemuksen valokuvien terapeuttisesta voimasta. Olen aloittanut opinnäytetyöni.
Kurssi oli monella tapaa voimauttava. Ryhmämme oli pieni, joka tässä tapauksessa ainakin toimi sen voimavarana. Ryhmä tuli nopeasti tutuksi ja siellä oli helppo jakaa kokemuksia. Tehtävät olivat mielenkiintoisia, tavallaan haastavia, mutta ei kuitenkaan vaikeita ja kaikkeen oli mahdollisuus mennä juuri niin syvälle tai vähemmän syvälle kuin halusi.
Kurssi ei keskittynyt pelkästään valokuvaukseen, vaan otti monipuolisesti huomioon eri osa-alueita. Kurssilla tehtiin niin taiteellista kuin kehollistakin ilmaisua.
Parasta minusta oli se, että kokonainen viikonloppu oli pyhitetty rauhalliselle itsetutkiskelulle myönteisessä ilmapiirissä. Kaiken hyörinän keskellä oli ihanaa pysähtyä ja katsella kiireettömänä ympärilleen. Mistä olen tulossa, minne olen menossa, mutta ennen kaikkea, missä olen nyt.
Suosittelen kurssi kaikille! Seuraava kurssi järjestetään joulukuussa.

Ja tosiaan, olen aloittanut oman opinnäytetyöni tekemisen. Ne jotka blogiani ovat pidempään seuranneet tietävätkin, että opiskelen Ohjaustoiminna koulutusohjelmassa Hämeen ammattikorkeakoulussa, eli minusta tulee valmistuttuani Ohjaustoiminnan artenomi (AMK). Minun opinnäytetyöni käsittelee sitä, miten omakuvallista skräppäystä voisi käyttää hyödyksi kehitysvammatyössä.
Monilla kohderyhmääni kuuluvilla henkilöillä on vaikeuksia hahmottaa omakuvaa ja omaa identiteettiä,  itseluottamus voi olla huono, heillä voi olla kommunikaatio ongelmia ja hankaluuksia ilmaista ja sanoittaa tunteitaan. Jos olisin Gordon Ramsay, ratkaisisi voimauttavan skräppäyksen menetelmä kaikki nämä ongelmat kerralla, mutta koska en ole, uskon pitkäjänteisen, määrätietoisen ja säännöllisen työskentelyn vaikuttavan positiivisesti.
Pidän ensi keväänä taukoa kurssittelusta ja keskityn opiskeluun ja verkkokursseihin. Ehkä pidän jonkun kurssin, mikäli oikein hyvä tilaisuus tulee, mutta muutoin panostan tähän. Olisi mahtavaa saada paperit koulusta jo ensi keväänä. Joka tosin tuntuu aika optimisteselta. 
Muutoin aikani on mennyt Paperilla -lehden toimittamiseen. Tuntuu etten saa itse kirjoitettua mitään edes lehden blogiin, kaikki aika menee säätämisessä. Mutta kivaa on ollut. Olen todella ylpeä tiimistäni, sillä käsissäni oleva lehdenraakile näyttää todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. 
Oikein mukavaa loppu viikkoa teille kaikille, minä lähden syyslomalle!

#30 Viimeinen kuva.

Tänään haasteena on kuvasarja. Ota uusi sarja tai kokoa sellainen kuukaudenaikana ottamistasi kuvista.

Syyskuu on takana. Itselleni kokemus oli monella tapaa oivaltava. Haastava, mutta antoisa. Otin itsestäni enemmän kuvia, kuin olin ajatellut. Joka päivä vähintään yhden, mutta toisinaan inspiroidun tekemään useampia erilaisia kuvia. Suurintakaa osaa en ole vielä saanut julkaistua tai edes käsiteltyä.
Muuttuiko suhteeni omakuvaan? Luultavasti. Ainakin katson kuvia erilailla. 
Kiitän kaikkia haasteeseen osallistuneita, vieraana olleita, omankuvansa jakaneita. Omakuva haaste jää elämään omaa elämäänsä facebookissa ja toivonkin, että haaste herätti osallistujissa ja seuraajissa mielenkiintoa omakuvaa kohtaan.
Huomenna alkaa valokuvausta skräppääjille verkkokurssi, jossa käydään vähän läpi valokuvauksen perusteita ja haetaan vielä lisää inspiraatiota valokuvaamiseen.
Tervetuloa mukaan!

#29 Joka pojalla on siivet

Tänään vieraana on Niina. Niinan blogiin pääset kurkkaamaan tästä.

Keski-ikäinen nainen 

Kymmenvuotishääpäivä

Sisäinen lapsi 

Henkinen tie 

Tasa-arvo ihmisten välillä 

Itsensä hyväksyminen 

Vapaa tahto 

Elämän valot ja varjot 

Työni vanhusten parissa 

 Ninnu

#27 30 vuotta

Tänään vieraana on Ihana Terhi Hupsistarallaa blogista.

Luonteri Surf: 30 vuotta.

Kun valokuvien ottaminen vapautui omiin käsiini, alkoi välittömästi myös omakuvien ottaminen. Lähinnä siis "pitkän käden tekniikalla" eli kamera omassa kädessä. Filmikameralla ne otettiin, kuten myös tässä tämän päivän omakuvassani näkyvä otos 11 vuoden takaa. Täytän tänään 30 eikä omakuvien ottaminen enää käy yhtä helposti ja huolettomasti kuin aikoinaan. Kahdestakymmenestä räpsystä ehkä yksi saattaa olla kelvollinen. Kuvakulma muuttuu aina vain yläviistommaksi jotta kaksoisleukaa saisi piiloon. Hymyillessä silmänaluset näyttävät ryppyisiltä mutta vakavana näyttää vielä hölmömmältä. Minusta on tullut vanha. 30-vuotias. Siinä on totuttelemista totisesti.

Terhi Viinikanoja

http://hupsistarallaa.blogspot.fi

#25 Matkustaja

Tänään vieraana on Selina.

Omakuvaa silmät kiinni on kiinnostavaa katsoa, sillä sitä ei ilman valokuvaa tai maalausta voi muuten kokea tai nähdä. Sinä et näe minulla kokonaan koska silmäni ovat kiinni. En nuku enkä ole kuollut, mutta katse puuttuu. Minulla on aina ollut silmälasit enkä haluaisi luopua niistä, sillä oloni ilman silmälaseja on alaston ja vieras. Lasit koristavat ja kehystävät kasvojani. Tässä kuvassa pokat ovat kuin taulun kehykset ilman kuvaa. Katsokaa minua, en näe mitään!

#24 Valonkantaja

Mukavaa tiistaita kaikille!

#23 Nopeimmat junat 30&30

Tämä biisi ja kuva olivat minulle selkeä yhtälö. En tiedä miksi. Ehkä se on räsymatto. Juureni ovat tässä paikassa. Eivätkä nopeimmat junatkaan enää pysähdy meillä.
Pahoittelen jo etu käteen kaikkien ei Anna Puu diggareiden puolesta.
Olen kasvanut kiinni maahan, lapsuuden maisemaan
olen kasvanut kiinni poikaan, siihen yhteen ja oikeaan
olen kasvanut kiinni taloon, jonkan ikkunanpielistä vetää
en tahdo kuuta taivaalta kuin kerran vuoteen enää.

Tässä linkki tämän päiväiseen biisiin.

#22 Ravistettava ennen käyttöä

Tänään vieraana on ihana Satu. 

Syyspäiväntasauksen aikaan ilmassa on siirtymää, uuden alkua. Heräilen utuisesta unesta, ravistelen itseäni uuteen ja raikkaaseen, hyvästelen menneet tuulet.  Tarvitsen usein ravistelua, niin uusien asioiden edessä, tekemisen aloittamisessa, arkipäivissäkin. Laskeudu maan pinnalle!  Haloo, huhuu! Herätys tyttö hyvä! Pitää ravistella, jotta käynnistyy, jotta saa veren kuohahtamaan kehossa, jotta voi alkaa tapahtua. Tämä Apulannan biisi on loistava ravistelubiisi minulle. Sen lisäksi, että se herättää, se saa vielä hurjan hilpeälle tuulelle.

Omakuvauksen saralla olen ihan alkutaipaleella. Olen aina ottanut kuvia toisista, intohimoisesti. Jättänyt itseni ulkopuoliseksi, ollut  katsoja. Hyvä ystävä on huolehtinut usein siitä, että minäkin näyn, ja ne kuvat, missä itsensä näkee, ne ovat aarteita. Olen myös opetellut pyytämään. Otatko minusta kuvan. Ei ole aina helppoa olla niin, katsottavana. Toisen ystävän kanssa olemme harjoitelleet sitä. Toisella on ollut lupa katsoa minua kameran kanssa, tallentaa sitä, miten minä olen. Omia kuvia odottaa aina nähtäväksi, niitä pitelee hellästi tai sitten… haluaa polttaa tulessa. Joskus ne naurattavat ihan hulluna. Mutta, onhan ihmisellä tarve nähdä itsensä. Ne liikakilot, nolot ilmeet, valahtanut naama, ja ryhti, missä se on? Niihinkin tottuu, kun tarpeeksi katsoo. Huomaa ehkä jotakin muuta. Että näyttääkin kiloissaan ja naamassaan ihan tyytyväiseltä, itseltään. Tämä olen nyt. Näin näyn muillekin. Minä se olen.

Oma erityinen tunne on niissä kuvissa, mitkä ovat ihan itse otettuja. Seikkailua ja leikkiä, itsetutkiskelua ja vuoropuhelua, tärkeää. Oman itsen näkyväksi tekemisessä ja kaikissa niissä omissa virheissä, ongelmissa ja koko sekopäisyydessä on lopulta jotakin hillittömän hauskaa ja ihan ikiomaa voimaa. Kun vain herää katsomaan.

#21 Puujalkaiset

Tänään vieraana on taiteilija ystäväni Mari.

On järkyttävää katsella itseään valokuvissa ja videoilla.

Osaksi siitä syystä itseeni kohdistetusta valokuvasta ja videosta on tullut tärkeä osa taidettani.

Järkytys laimenee ajan myötä mutta itsensä ulkopuolelta näkemiseen ei totu koskaan.

Se on luonnonvastaista. Eikä se ole koskaan sama asia kuin peili.

Se on hallitsematonta. Usein tulee olo että kuka tuo on tuossa kuvassa?

Tietenkin on kuvien hallitsemattomuudessa valtavia eroja kuten on esim.

itse valitsemallaan/rakentamallaan/lavastamallaan profiilikuvalla tai vaikka jollakin vanhalla dokumenttivideolla jonka kuvaushetkeä ei muista.

Profiiliomakuvassa ollaan usein pyritty täydelliseen hallintaan.

Se on kuin sivuun leikattu lempikohtaus elokuvasta, eikä se välttämättä ole kokonaiskuvan kannalta kovinkaan avaava tai totuudenmukainen.

Itsetutkiskeluun omakuva on loistava väline.

Kun lähtee tutustumaan itseensä kuvan kautta ei satavarmasti rakasta suurta osaa siitä mitä löytää.

Se on raadollinen retki. Tulee vastaan yllättäviä vahvuuksia ja valtava määrä heikkouksia, eikä kaikesta löytämästään tarvitse pitää.

Ehkä hienoimmat jutut lähtevät kehittymään kun oppii ensin hyväksymään itsensä omana paskana itsenään.

Ymmärtää ettei kaikkea pidä eikä pysty hallitsemaan.

Omakuva haasteeseen. Inspiraatiobiisi : Noitalinna huraa - Puujalkaiset

Kuvasin tämän kotonani digipokkarilla ajastimen avulla heti haasteen saatuani.

Pakko kertoa että harkitsin ensin tämän kuvan hylkäämistä

koska suuni on mielestäni jotenkin ärsyttävän jäykän näköisesti tötteröllään.

Mutta vallitsevaa hetkeä on mahdotonta toistaa,

se olisi ollut sitten ihan eri hetki. se seuraava hetki. ja niiden välillä voi olla ikuisuus.

kotisivuni: mariaaltonen.wordpress.com

#20 Mitä tänne jää

Tämän kuvan otin cheekin inspiroimana. Kuvassa merkittävää roolia esittää autoni. Elämäni ensimmäinen auto, jonka väriin olen saanut vaikuttaa. Ja se on keltainen.

Muuten en autoista juuri ole kiinnostunut, minulle riittää, että autoni liikkuu, ei jätä tien päälle ja että pystyn kuuntelemaan vaivattomasti musiikkia joko radiosta tai spotifysta.

Ajan aika paljon. Se tulee pakollisena lisänä kun asuu julkisenliikenteen ulottumattomissa. Jos autoilemme yhdessä mieheni kanssa, en koskaan aja. Enkä miellään aja mielestäni ongelmallisiin paikkoihin, mutta toisaalta jos tarve vaatii, ajan ihan minne vain.

Syksy on jo pitkällä. Se alkaa kuin hiipien, ja yht äkkiä huomaat sen valtaavan koko maiseman. Jännittävää!

#19 Levottomat jalat 30&30

Tänään otetaan vähän vauhtia tähän haasteeseen. On pakko myöntää, että juuri nyt ilamssa on paljon kaikkea. Kuvia olen ottanut ja jotakin saanut laitettua facebookkiinkin. En ehkä kuitenkaan ole saanut otetuksi sellaisia kuvia kuin olisin halunnut. Jotakin uutta ja hätkähdyttävää. Ehkä niillekkin kuville tulee vielä aika. Nyt mennään näillä.